Nyt on kirjoitettava, jotain on tulossa ulos, mutten todellakaan tiedä mitä. Viime viikkoina on tapahtunut paljon. Ollaan tosiaan käyty erittäin hyviä keskusteluja harjoitteluohjaajan kanssa ja lisäksi olen tavannut paljon ihmisiä muutenkin, ihmisiä joiden kanssa olen päässyt jatkamaan niistä keskusteluista eteenpäin, olen tavannut monenlaisia ihmisiä joille asioista on voinut puhua eri tavoin. Se on koko ajan haastanut itseä prosessoimaan kaikkea. Olen myös lukenut materiaalia ja tuntuu, että kaikki tämä materiaali on luonut hedelmällistä kaaosta. Olen antanut kaaokselle tilaa ja annan edelleen niin paljon kun tarvitsee. Koko ajan vaan huomaa, ettei mikään ole erillistä, ei tietenkään, yksi todellisuus on yksi todellisuus, se velloo, tyrskyää ja aina välillä taas tasaantuu peilityyneksi, kristallinkirkkaaksi. Kun ymmärtää antaa tilaa niin oivalluksia vaan pulpahtelee pintaan, asioita kulkee läpi ja jumiin jääneitä asioita vapautuu.
On hetkiä jolloin todella tunnen elämän virtaavan suonissani. Se tapahtuu silloin kun ollaan yhdessä ja toiminnan impulssi herää paikalla olevissa ihmisissä. Toimintaa, jonka ilmentymismuodosta ei ole mitään hajua, mutta jonka tuntee kehkeytyvän ja syntyvän. Sama impulssi tuntuu laittavan käteni naputtelemaan tätä näppäimistöä juuri nyt. Tekeminen tapahtuu kuten hengitys, se tapahtuu automaattisesti. Elämä elää kauttani, mutta yhtä aikaa olen se elämä. Paradoksit ovat täysin luonnollisia, selkeitä, niistä katoaa paradoksaalisuus.
Välillä huolestun, miten tämä kaikki liittyy maailma-kontekstiin, jota olen lähtökohtaisesti visioimassa. Kunnes huomaan, että kaikki liittyy maailma-kontekstiin ja ymmärrän myös sen, että kaaosta ei tarvitse hallita. Kaaos tarvitsee raaka-ainetta, jotta on jotain mistä tiivistyä ja se tarvitsee polttoainetta, jotta se pysyy toiminnassa. On uskallettava jatkaa vapaapudotusta vaikkei se todellakaan vastaa perinteisen työharjoittelun ja työnteon kaavaa. Työ ja käsitys työstä ovatkin asioita jotka voisi olla toisin.
On hetkiä jolloin todella tunnen elämän virtaavan suonissani. Se tapahtuu silloin kun ollaan yhdessä ja toiminnan impulssi herää paikalla olevissa ihmisissä. Toimintaa, jonka ilmentymismuodosta ei ole mitään hajua, mutta jonka tuntee kehkeytyvän ja syntyvän. Sama impulssi tuntuu laittavan käteni naputtelemaan tätä näppäimistöä juuri nyt. Tekeminen tapahtuu kuten hengitys, se tapahtuu automaattisesti. Elämä elää kauttani, mutta yhtä aikaa olen se elämä. Paradoksit ovat täysin luonnollisia, selkeitä, niistä katoaa paradoksaalisuus.
Välillä huolestun, miten tämä kaikki liittyy maailma-kontekstiin, jota olen lähtökohtaisesti visioimassa. Kunnes huomaan, että kaikki liittyy maailma-kontekstiin ja ymmärrän myös sen, että kaaosta ei tarvitse hallita. Kaaos tarvitsee raaka-ainetta, jotta on jotain mistä tiivistyä ja se tarvitsee polttoainetta, jotta se pysyy toiminnassa. On uskallettava jatkaa vapaapudotusta vaikkei se todellakaan vastaa perinteisen työharjoittelun ja työnteon kaavaa. Työ ja käsitys työstä ovatkin asioita jotka voisi olla toisin.
